tiistai 16. elokuuta 2016

Sadetta saadaan, mutta aurinkoa otetaan...

Tänä kesänä on saatu yllinkyllin ja vielä pikkuisen extraa kaupan päälle. Vettä nimittäin.

Jos ei viljan viljelijät pääse pelloilleen kellumattomilla puimureillaan, niin ei tämä ole herkkua kanaviljelijällekään. Vaikka kuinka kantaisin kuiviketta ja virittelisin kauniita suojapressuja, niin kaikki katetut kuin kattamattomatkin ulkotarhat alkavat olla jo melkoista märkää mössöä. Vaan arvostavatko kanaset? Vanhat kanaset ehkä hieman arvostavatkin, mutta nuoret kukkopojat viis veisaavat kuivatteluyrityksistäni ja viipottavat ulkona sateessa vesikampaus viuhuen. 

Eräät pienehköt tipuset piti ihan lukita sisälle, koska iltaisin karkasivat monien nostokertojenkin jälkeen ulos nukkumaan. Ekan kerran nostin tiput iltayhdeksän aikaan sisälle, seisoin luukun edessä ja varmistin, että eivät lähde ulos. Kymmenen aikaan menin ajamaan kukkonuorisoa nukkumaan ja nostin uudelleen raggaritipuset, Pikku-Kallen ja Mörkön, vahtien taas luukun edessä. Muut tipuset olivat tässä vaiheessa kiltisti vetäneet unta palloon jo monta tuntia. Nomen est omen! Oma vika jos nimeää tipuja varomattomasti. Jälleen puoli yhdentoista aikaan kävin nostamassa ulos kanien heinäpaalin päälle parkkeeranneet pikkuiset takaisin kanalan suojiin. Muistelen nuoruuden yöjuoksujeni olleen aivan eri maata. Joka nostokerralla uhkailin karkailijoita, että loppuu tuollainen vapaan tipun elämä, jos ei öitä nukuta kanalan sisällä. Kanalan kulkuluukkua en voinut sulkea yöksi, sillä kaniemot viuhottavat ulkona ja niillä täytyy olla pääsy sisälle imettämään kaninpoikasiaan. 

Pikku-Kalle ja Mörkö, kaksi kaverusta, tällä kertaa seikkailemassa ruoka-ämpärissä.
Kuten lastenkasvatuksessakin uhkailut ovat tehottomia, jos niitä ei joskus toteuta. Nyt on sitten Pikku-Kalle ja Mörkö teljetty sisälle häkkiin viiriäisnuorien kanssa. Mököttäävät, mutta mökötyksen kestän paremmin kuin kohmeisen tipun aamulla. Vaan nyt vauhdilla takaisin otsikon aiheeseen. Sateeseen. 

Ihmeen hyvin pressuviritykset suojaavat tarhoja. Osia tarhoista on ihan kuivaakin ja kuivalla puolella pysyttelevät kanat kuivan oloisia. Vaan vesien kippaaminen pressuista, se se vasta on taiteen laji, lähentelee ilma-akrobatiaa ilman turvaverkkoa. Kuten on tullut kerrottua, niin minun vedenpitävä ihoni kestää sadevedet hyvin, mutta suoritustani ihailevien höyhenheppujen laita on hieman toisin. Keksipä eräs viiriäinen tulla joka kerta hörppimään pressusta kaatuvia vesiä. Kymmenisen litraa vettä ja viiriäinen. Arvatkaa jaksoiko juoda kaiken? Joka kerta?

Maatiaiset ihastelemassa kuinka sain suurimman osan pressuvedestä osumaan laatikkoon. Arvannette miten laatikon raahaus ulos tarhasta sujui...
On sateessa puolensakin: kanalan putsaus on joltisenkin helpomaa kun ilma on kosteaa. Kuiva pehku (lue: sahanpuru-kuivakakka-pöly) ei pöllyä kuin vain kamalasti, verrattuna rutikuivien hellepäivien hurjan, mahdottoman kamalasti pöllyämiseen. Myöskin kakkalautojen, munintapesien ja muiden vesivessaa käyttämättömien tyyppien käymälöiden putsaus sujuu lähes taianomaisen helposti: voimailee vain kaiken ulos sateeseen huuhtoutumaan ja ammentaa sadevesitynnyreistä lisää liotusainetta päälle. Myös ruoka-astioiden pesussa pääsee helpommalla. Jos astiat eivät ole jo tarhassa itsekseen huuhteleutuneet, niin ei kuitenkaan tarvitse pihan toiselle puolelle laukata vesipisteelle. Sirottelee vain tiskiharjoja jokaisen räystään lähelle ja siinäpä pyöräyttää astiat puhtaaksi ilmaisen virtaavan veden alla. Heleppoa kuin heinänteko.

Helppoa ei sen sijaan ole muilla kyläläisillä, jotka nyt joutuvat kraanavetensä keittämään kylän vesitorniin eksyneen kolibakteerin takia. Sirkus sijaitsee kunnan vesi- ja viemärijohtojen ulottumattomissa ja meillä ei vettä tarvitse keitellä. Se tästä vielä puuttuisikin, sen verran alkaa olla mitta täynnä näitä ulkovesileikkejä.
 

maanantai 8. elokuuta 2016

Reissussa rähjääntyy - osa 2

Pitkä ja poikkoileva kertomus siitä kuinka eräs viiriäisenmunientuottaja päätyy ravintolaan syömään viiriäisenmunia.


Lähdön jälkeen ajaminen sujui naapurissa tankatun biokaasun turvin oikein mainiosti. Ensimmäinen pysähdys otettiin jo 10km päässä Vaajakoskella. Pitäähän sitä isolle kylälle viedä oman kylän karkkitehtaan tuotoksia. Harmiksemme  muutama bussilistallinen eläkeläisiä oli ehtinyt pysähtyä tehtaanmyymälään vain kotvasen ennen meitä. Koska poikanen hoiti karkkiostokset, niin jokainen mummo ja pappa sai rauhassa katsella karkkinsa, lukea tuoteselosteet, maistella maistiaiset ja veulata pussejä hyllyn ja korin väliä useaan otteeseen. Poikanen ei tunkenut, töninyt, hoputtanut, eikä puikahtanut edelle, niin kuin minä olisin tehnyt. Jos et ole koskaan ennen käynyt Pandan tehtaanmyymälässä, et voi ymmärtää. Meille viikoittain kävijöille se on jo helppoa: silmät hakevat harjaantuneesti vain uutuuksia, jättihyperhalpoja megasäkkejä ja maistiaisia, kädet toimivat konemaisesti, päättäväisesti ja erittäin hallitusti ylettömyyksiin sortumatta. Mutta kaikki tämä onkin kovan treenin ja repsahdusten aikaan saamaa osaamista, johon ensikertalaiset eivät kykene. Ensikertalaiset toimivat aivan toisin, no, niinkuin lapset karkkikaupassa, ja heitä saa etuilla.

Tähän ensimmäiseen pysähdykseen kului vajaa tunteroinen. Aika, jota ei oteta mitenkään kiinni ajamalla hienoista ylinopeutta, ei varsinkaan tällä Pieruautoksikin ristityllä biokaasumööpelillä. Joten otsasuoneen vain hieman lisää painetta ja tienpäälle jurnuttamaan. Onneksi tienpäällä oli muita jurnuttajia normaalia kesälomapäivää selvästi vähemmän. Liikenne sujui, hirvet pysyivät ojien omilla puolillaan ja takapenkkikään ei riidellyt (tai ainakaan en sitä rekisteröinyt).

Seuraava etappi Mäntsälän ST1, joka on Keski-Suomen jälkeen seuraava biokaasuntankkausasema etelään päin ajettaessa. Volkkarini tankkiin mahtuu sellainen palttiarallaa 23 kiloa biokaasua, jota naapurini valmistaa lehmän pieruista, sokeritehtaan ylijäämä melassista ja muusta helposti metaania tuottavasta aineksesta. Meidän kylillä yhdellä jos toisella on biokaasuauto. Euroissa se tulee hieman halvemmaksi kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö, mutta euroissa en osaa mitata puhtaan ilman merkitystä lapsilleni, lapsenlapsilleni tahikka sitä seuraaville sukupolville. Tankillinen auton käytettäväksi muunnettua lehmän pierua maksaa noin kolmisenkymmentä euroa ja minun caddy suhailee sillä kaupunkiajoa noin 320-380 kilometriä. Kaasutankin lisäksi caddyssä on noin 13 litran bensiinitankki, jonka turvin saa sellaisen satasen lisää kilometrejä (joo, minustakaan yhtälö ei kuulosta uskottavalta, mutta niin se vain on. Valmistajan kirjassa lukee 13 litraa tankin kokona, mutta en ole koskaan saanut sinne mahtumaan 7 euroa enempää ysivitosen litkua).

Kurvaamme Mäntsälän ST1:lle jossa on tankki poikineen, en ikinä koskaan ole vielä ollut Pieruautollani omaa maakuntaa kauempana, joten kokemus on uusi. Lähetän poikasen tutkimaan tankkeja, että mistä pistoolista imaistaan oikeat huurut käyttöön ja itse vilkuilen viiriäisensiitosmunien ostajaa. Ei näy. Eikä käy. Nimittäin yksikään pistooli auton kaasutankin suuttimeen. Käsken poikasta soittaa iskälle. Poikanen luettelee polttoaine koodeja ja neuvottelee. Lopputulos on siltikin sama: ei käy. Näissä tankeissa on bioetanolia ja se ei vaan meidän pakuun sovi. Ei sitten niin millään. Soitan munien ostajalle, että edes se homma saadaan hoidettua, ratkaistaan loppumatka ja 13 litran bensiinitankin yhtälö sen jälkeen. Munien ostaja auliisti kertoo odottavansa meitä Mäntsälän toisella ST1-asemalla, sillä jossa myydään biokaasua. Antaa ystävällisesti jopa reittiohjeet, vaikka olemme jo vartin myöhässä sovitusta.

Ja sieltähän lopulta löytyykin tutunoloinen pistooli, joka helposti lukittautuu auton suuttimeen ja kaasu alkaa pöristä samalla kun minä ja munien ostaja pörisemme viiriäisten haudonnoista ja muista elukoista, kymmenvuotiaan säestässä vieressä omilla kokemuksillaan. Uhkaa venyä tämäkin pysähdys pitkäksi, sillä juttua riittäisi meillä uraputkesta maalaishihhuleiksi hypänneillä viiriäiskasvattajilla vaikka kuinka. Jutun katkaisee vain se tosi asia, että kaasupistooli ei irtoa autosta. Ei sitten millään. Primitiivireaktioni on käyttää voimaa. Riuhtaista silleen oikeen kunnolla. Mutta järki ja kokemus tulevat väliin. Mieheni on opettanut, että harvoin miehisten hommien tekniikassa tarvitsee käyttää voimaa (joka minusta olisi loogista), niissä on joku juttu, joka toimii. Mutta putkettomilla aivoilla niitä juttuja on vaan joskus täysin mahdoton aavistaa. Jokainen juttu on erillainen. Enkä nyt tarkoita vain yhteydenpitolaitteiden latausletkujen päät-erilainen tasoa, vaan ihan oikeasti ERILAINEN. Mieti esim ruuvienkantoja. Mikä hitto niissä on, että ei voi olla yhtä selkeää standardia? Joka ikinen idoottiruuvi on erilaisella kannalla varustettu, useimmiten juuri sellaisella, jonka vastakappale ruuvinvääntimen työkalusetistä on hävinnyt ruohikkoon tai kierinyt pianon alle. Niin oli tässäkin pistoolissa se juttu. Ohjeissa oli neljä selvää kohtaa. Pistooli oli naksahtanut paikalleen automaattisesti ilma ohjeita, mutta pois ei irronnut edes kolmen ohjeiden lukijan voimin. Teki mieli jo potkaista. Vanhoihin telkkareihin se monesti auttoi. Aikamme ränkättyämme, pistooli lopulta lupsahtaa irti. Enkä vielä tänäkään päivänä, paluumatkan tankkauksen jälkeenkään, tiedä että miten. Mikä oli se juttu? Onneksi kotipuolessa Metenerin pistooli on helpompi.

Matka jatkuu ja vessan tarve on jo täysin ylimitoitettu. Eurooppanelosella kun ei noin vain pysähdytä puskapissalle, ei varsinkaan kun kyydissä on häveliäs teini ja kaikesta järkyttyvä esiteini. Otsasuoni saa siis viereensä hervottoman patin. Kehtaisinko kysyä kanin ostajien luona vessan käyttöä? En kehdannut. Enkä muistanut. Oli niin paljon muuta puputettavaa pupusen uuteen kotiin muuttamisesta. Ihanaan kotiin muuttikin kaniherra. Vanhempi kaveri katseli keittiön pöydän alta ja ihmistoverit kuorossa ihastelivat. Hyvää loppuelämää ja hei vaan!



Elektronisen urheilun kesämaraton


Aikaisemmat kokemukseni Messukeskuksista ovat jonottaminen parkkihalliin, jonottaminen ovelle, jonottaminen vessaan, jonottaminen kahvilaan ja jonottaminen sinne ja tänne. Poikaseni on jo päässyt siihen ikään, että aivot ovat alkaneet putkistua ja hän oli suunnitellut, että jos Assembly Summer 2016 avaa ovet klo 10, niin meidän kantsii olla paikalla vasta klo 15 jälkeen, jolloin suurin osa jonoista on jo mennyt. Siunattu poikaseni. Oli oikeassa! Jonossa ei ole kuin yksi isoja tavarankuljetushäkkejä työntävä iloisesti jutteleva lähes täysi-ikäisten poikien seurue. Jono liikkui nopesti ja turvamiehet ihastelivat poikaseni vajaan kuution kokoista kuljetusboksia, johon tietokoneen osaset oli hellästi pakattu iskän jumppamattoihin ja äidin torkkupeittoihin. Täytyy sanoa, että niin ihastelin minäkin. Nimittäin sitä, että turvamiehet tarkastivat jokaisen repun, kantamuksen, pakkauksen ja varmaan tyyliin taskutkin. Kyselivät myös mahdollisista ruuvimeisseleistä ja muista vaarallisista esineistä. Takavarikoitujen viinapullojen läjää ei näkynyt missään, jonka toivoin tarkoittavan sitä, että pulloja ei kukaan ollut edes yrittänyt muiluttaa sisään. Poikanen syöksyy innokkaana kohti varattua paikkaansa kokoamaan konekantaansa, ja minä syöksyn vessaan. EI JONOA! Assyjen kävijäjoukko on niin poikapuolista, että naistenvessa oli täydellisen siisti ja jonoton.

Vessahelpotuksen jälkeen mieleen alkaa hiipiä toinen hätä: tänne pimeään ja elektronisten laitteiden täyttämään halliinko mun pitäisi oma poikanen jättää. Mitenkä paloturvallista täällä on, mitenkä varasturvallista, mellakka, vallankaappaus, massamurha, lapsien hyväksikäyttäjät... Karmeat mieleen hiipivät pelot keskeytyvät kun pienempi lapseni soittaa parkkipaikalta. Hänet oli pakko jättää autoon takaovi auki, että kanat ei paistu. On se onni, että ihmisellä on kaksi lasta: ei ehdi pelätä niin paljoa sen yhden puolesta. Alan aavistaa, että ehkä suurpeheen äidit eivät oikeasti pelkääkään niiden tenaviensa puolesta yhtään. Silti tolkutan kuumeisesti konettaan kasaavalle poikaselle, että tuo on lähin hätäpoistumistie, jos jotain tulee, niin rynnit nopeasti. Et ota mitään mukaasi, etkä auta ketään. Rynnit vaan ulos. Tolkutuksen keskellä tajuan, että eihän se niin tekisi kuitenkaan. Jäisi auttamaan pienempiään tai pelastamaan kamojaan. Huokaus. On tämä vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin koliikki! Onneksi kuopus hoputtaa ja toistamiseen. Käyn ostamassa kahvilasta kaksi paninia pelaamaan jäävälle ja kahvilan pitäjä lohduttaa minua, että hänen poikansa ja 9-vuotias tyttärensäkin ovat täällä. Ekana vuonna poikansa oli nukkunut kahvilan tiskin alla ekan yön. Toisena yönä oli pyytänyt päästä isän mukaan hotelliin nukkumaan. Haluan luottaa kahvilanpitäjän vakuutteluihin, mutta olemukseni ei liene järin luottavaisen näköinen ja kahvilanpitäjä piuffaakin minulle kahvin. Kädet täristen lähden kannettoman kahvini kanssa kohti parkkipaikkaa. Jospa tämä tästä.


 

Kohti hotellia 

Pieni kuljetusboksi ja silti kaikki tunkevat samaan nurkkaan.
Kanojen reitti on suunnitelmissa muuttunut jo niin monesti, ja kokoonpano vain kahdesti, joten päädyn soittamaan kanojen ostajalle, että josko tulisit hakemaan kanaset hotellilta ja jätettäisiin me Kirkkonummen keikka heittämättä. Kuopus raaha kamat huoneeseen ja minä kerään ansaittua huomiota töröttämällä Mannerheimintiellä sijaitsevan hotellin pienellä nurmikkopläntillä kanoineni. Riittääpähän turisteilla juttua kotona, jos jääkarhut vaikka jäivätkin näkemättä. 

Lopulta alpakkatäti kurvaa oikean hotellin pihaan ja suostuu mukisematta sopimuksestamme poikkeavaan kanakokoonpanoon. Näyttipä jopa ihastuvan vaihdokki kukkoon. Nostetaan koko kuljetushäkki ostajan pakuun, koska jokin aavistus sanoo minulle, että jos nyt tässä alamme siirtää matkustaja kanasia häkistä toiseen, niin kaikki ei mene ihan niinkuin Strömssöössä. 

Kanaset lähtivät ja minä suuntaan suihkuun, vielä on kesää jäljellä ja tyttärelle luvattuun shoppailuun löytyy energiaa. Ah, ihana hotellin suihku! Tiedättekö mikä hotelleissa on parasta? Ei, ei aamupala, vaan suihku: kuumaa vettä tulee paljon, kovalla paineella ja pitkään. Paine ei laske jos naapuri pesee pyykkiä, eikä kuumavesisäiliö tyhjene ikinä. Sen mitä säästän fossiilisten polttoaineiden hiilijalanjäljessä tuhlaan suihkuun. Annan veden virrata ja pestä pois matkan huolet ja murheet. Vesi virtaakin, vaan ei viemäriin. Pari kertaa vilkuilen, että miten korkea kynnys oikein onkaan, mutta siinä vaiheessa kun lattialle riisumani vaatteet ovat jo likomärät ja kynnystä ei näy, lopetan ihana kuuman virtauksen. Hittolainen. Tämän hintaluokan pömpelissä voisi edes toinen kylppärin viemäreistä toimia! Tai siis toimiihan se toinen, mutta sinne suuntaan ei ole mitään lattiakaatoja. Alasti höyryn täyttämässä kylppärissä potkin sitten vettä kaakeli-ylämäkeen ja saan osan osumaan siihen toimivaan viemäriin. Suurin osa vedestä lötköttää lattialla. En takuulla ala luututa hotellissa! Teen sitä niin harvoin kotonakaan, että en varmana. En. Eikäpä olisi luuttuakaan. Olkoon. Tuleepahan otettua samalla jalkakylpy nilkkoja myöten. 

Kaiken tämän jälkeen tytär suostuu ihmeen iisisti siirtämään shoppailun seuraavaan päivään ja aiomme suunnata vain alakerran ravintolaan rentoutumaan. Kaivan kassia ja kysyn lopulta pakkaajalta, että mihin laitoit sen mun sinisen mekon? Tytär vetää kassista toisen sinisen mekkoni, sen joka eräällä pikaisella munankeruukipaisulla tarttui tipujen alas viritettyyn orteen ja repesi. Eikä siinä vielä kaikki. Puhtaat pyykkinarulta noukitut rintsikat ovat vielä märät. Märät rintsikat ja rikkinäinen mekko. Onkohan ravintolaan mitenkin tiukka pukukoodi? Ruokahan maistuu samalta puhtaissa ja likaisissa vaatteissa, mutta jotenkin vaan hyvää ruokaa tekisi mieli syödä hyvissä rytkyissä. Vaan eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun lopulta olen vaatettanut varteni ja saanut menun käteeni, avaan sen kalaruokien kohdalta ja ilahdun isosti: kaksi eri annosta kalaa! Harvalla listalla on. En ole syönyt lihaa yli 30 vuoteen, joten ravintoloiden toinen toistaan muistuttavat kala-annokset, mauttomista kasvismössöistä puhumattakaan, ovat jo tulleet kovin tutuiksi. Nieriää. Nam! Lempikalaani. Mutta jösses! Tunkevat annokseen viiriäisenmunia. En meinaa uskoa tätä todeksi! Ajoinko todellakin kolmisen sataa kilometriä kalliiseen hotelliin vain syödäkseni viiriäisenmunia. Epätodellinen elämäni!

Selvisin annoksen yhdestä viiriäisenmunasta kunnialla





sunnuntai 7. elokuuta 2016

Reissussa rähjääntyy

"Nyt alkaa olla valmista, pinkaisen äkkiä suihkuun ja sitten vaan pakataan eläimet ja SITTEN päästään lähtemään!" Huikkaan lapsityövoimalle, joka on uutterasti monta viikkoa auttanut, että saadaan kaikkien eläinten olot sellaiseksi, että uskalletaan lähteä 2,5 vuorokauden reissuun. Ruoka- ja lomittajien ohje-varustelu lie ollut helpointa, kaatosateilta suojaavan ison pressun virittely kahden metrin korkuisen aitauksen päälle hankalinta. Onnekseni olin pressun viritellyt jo pari päivää etukäteen ja kokenut monenena aamuna miltä tuntuu kainaloiden pesu parin sadan litran sadevesillä. Tiedäthän, kun koitat nostella pressuun kerääntynyttä vettä niin, että se lähtisi valumaan kohti reunaa ja kippautuisi nätisti aitauksen ulkopuolelle. Hetken se vesimassa totteleekin, kunnes lopulta vauhdilla loiskahtaa takaisin väärään suuntaan, joko jaloissa uteliaana pyörievien kanakatsojien silmille tai käsiä pitkin, kainaloita myöten, kylkien kautta aina kumppareiden suusta sisään asti. Voin kertoa, että kumppareihin ei mahdu kovin montaa litraa vettä.

Entisenä reissutyöläisenä pakkaaminen on helppoa: kodinhoitohuoneessa roikkuu (edelleen) hengareissa ne tyylikkäimmät jakut ja vieressä asuun mäzäävät korkkarit. Nyt on kuitenkin kyseessä kesäretki lasten kanssa, joten jätetään fiineimmät bisnespuvut henkareihinsa. Nappaan laukkuun kesäisiä hepeneitä ja pyydän tytärtä tuomaan parvekkeelta kuivumasta muutaman siistin mekon. Varuilta lenkkarit ja huppari, lomallahan voi olla aikaa käydä vaikka juoksulenkillä! 

Tavarat autoon ja valmiiksi sisustettuihin kuljetusbokseihin 2 kanaa, 1 kukko ja 1 kani. Peace of kakku! Ehdin oikein kehuskelle Viivi-kukolle, että "Nyt sää Viivi pääset naisiin. Ihan omaan kotiin. Lähdet Kirkkonummelle" samalla kun kuljen Viivin aitauksen ohi hakemaan nuorta Pyrstötähteä, seurallista ja sosiaalista araumix kananuorikkoa. Pyrräri tulee kyytiin kiltisti, mutta Pyrrärin velipä aloittaa karmean huudon. Lohdutan veljeä, että kyllä me sullekin koti löydetään. Pyrräri huutaa auton perässä ja veli aitauksessa. Tunnen itseni julmaksi sisarusten erottajaksi, mutta nyt ei ole aikaa tunteiluun on kiire lomalle (kiire, tuo ihana kumppanini, melkein olenkin sen arjen hyörinässä välillä kadottanut). "Lapsityövoima tuotko Viivin, mää haen tuon punaisen nuorikon". 
Kaunis pieni Viivi-kukko pääsee vihdoin omaan kotiin!

En ehdi montaa askelta ottaa kun Viivin tarhasta kuuluu: "Viivi karkasi!" Tuo sylilössykkä, joka on kaksi viikkoa kiekunut tauotta saadakseen naisia. Ja nyt kun lopulta naiset siintävät vajaan 300km päässä niin tuo hyväkäs päättää ottaa juoksukilpailut. Viskaan vesilinnulla sääntöäni, että meillä ei eläimiä jahdata. Viiviä jahdataan. Kolmen matkakuumeisen ihmisen, haavin ja haravan voimin. Tässä jäisi bondin takaa-ajokohtaukset toiseksi. Kaatuilevia kakkasankoja, vesiämpäreitä, kukkapurkkeja, katkeava omenapuunoksa ja bondimaiseen tapaan tämäkin naistenmies pelastautuu koomisilta jahtaajiltaan. Kanalan alle! Ensin maanittelin: "Tule Viivi, saat naisia, pääset isompaan tarhaan. Siellä on alpakoitakin. Tule Viivi lähdetään katsomaan alpakoita." Sitten vakuuttelen: "Sun uus koti on ihana, sieltä sua ei palauteta, saat olla siellä tosi paljon vapaana". Sitten jo uhkailen: "Nyt jos et tule, niin lähdetään ilman sua. Hyvä on Viivi, joudut pataan!" Näin jälkikäteen voin tunnustaa, että tuli huudettua kanalan alle yksi P-sanakin. Lopulta uhkaukset ja lahjonnat meni sekaisin ja loppukin uskottavuus karisi: "Nyt Viivi hitokseen nopeasti tänne. Kirkkonummi on paljon parempi paikka kuin pata. Nyt ala tulla!" 

Viivi-kukko ja kun maailma ei riitä...

"En kuuntele, en kuuntele!"

Arvatkaa tuliko?

Arvatkaa oliko helppo saada punaruskeaa kananuorikkoa kiinni kun koko seurakunta oli nähnyt ja kuullut jahtausoperaation? Arvatkaa lupasinko pyhästi, että enää IKINÄ ei Sirkuksen eläimiä jahdata ja enää ikinä ei lähdetä reissuun. Koska totuus on, että eläimet (niinkuin ihmisetkin) vaistoavat toisen tunnetilan ja reagoivat siihen. Sanoilla voi valehdella, mutta tunteet, eleet ja ilmeet kertovat totuuden. Eläimet aistivat lähtöömme lataantuneet odotukset, jännitykset, stressit ja muun sutinan ja totesivat, että parempi jättää nyt nuo yleensä turvalliset sutisijat vähintäänkin metrin päähän. 

Piti siis ottaa erätauko. Koittaa rauhottua ja miettiä tilanne uusiksi. Alpakat hoitajineen odottavat kaunista kilttiä kukkoa kananuorikoiden seuraksi. Mukaan lähtee siis Viiviä pari kuukautta nuorempi pörröinen kukkonen. Ja Pyrstötähden veli. En vaan henno jättää huutajien väliin kolmeasataa kilometriä, en varsinkaan kun tämä nuoriso on ilman wappia, instaa ja snäppiä. Eihän ne pärjäisi. Ei mitenkään. Toivon hartaasti, että ostaja ei pety kun matkustajien kokoonpano näin äkkiseltään muuttui. 

Karkaava kukko vaihtui karvaiseen kukkoon.

Ja niin päästään lopulta matkaan. Hikisinä, nälkäisinä ja lähes täysin ajallaan klo 12:02. Mielessä matkareitti: Mäntsälään viiriäisten siitosmunia ja sieltä biokaasutankki täyteen, Vantaalle kanipoika, Messukeskukseen lapsityövoima ja kuutio tietokonekamaa, Kirkkonummelle 2 kanaa ja 2 kukkoa ja hotellin kautta äiti ja tytär keskustaan shoppailemaan ylikansallisten ketjujen rytkyjä. Jiihaa, rentoudun jo pelkästä ajatuksesta ;)